Tikkaita ja rattaita

Kesätauko on nyt viestintäassistentin osalta pidetty. Touhuilen toimistollamme raatihuoneella jo vauhdilla. Varsinkin ensi viikolla aukeava Pori Folkin 15-vuotisjuhlanäyttely pitää minua kiireessä. Ehdin kuitenkin lyhyesti kertoa teille meidän kesätyöntekijöiden seikkailusta raatihuoneen huipulle viime kuussa.

Raatihuone on yksi keskeisimpiä – ja vanhimpia rakennuksia Porissa. Se on jopa niin keskeinen, että moni sekoittaa sen kaupungintaloksi. Viime kesänä olin vapaaehtoisena SuomiAreenassa. Tällöin muiden joukossa eräs ministeri eksyi kaupungintalon sijaan raatihuoneelle ihmettelemään tilannetta. Ministeriä ei voi mielestäni kuitenkaan syyttää, onhan raatihuone komea rakennus ja juhlavasti kauniin puiston päässä.



Kiinnitän usein töissä huomiota raatihuoneen kauniisiin ja yksityiskohtaisiin tiloihin.

Raatihuoneen suunnitteli saksalainen arkkitehti C.L. Engel vuonna 1831. Porin keskustassa vuonna 1852 riehunut tulipalo tuhosi käytännössä kaikki muut keskustan rakennukset lukuun ottamatta raatihuonetta, joka sekin toki kärsi onnettomuudesta. Rakennus muun muassa menetti puisen torninsa. Nykyinen raatihuoneen torni on 1890-luvulta.

Tähän torniin kipusimme Liisan kanssa kelloseppä Harri Niinikosken kanssa. Nouseminen raatihuoneen parvekkeelle oli vielä helppoa. Maisemat tältä tasanteelta olivat upeita aamun pilvisestä säästä huolimatta.

Raatihuoneen ylätasanteelta kaupunki näyttää kauniilta.

Matkalla tornin tasanteelle kiivetään vanhoja kierreportaita, jotka kelpaisivat museoonkin näytille. Liisa laskeutuu tikkaita, jotka saivat polveni veteliksi.

Raatihuoneen kellotornin mekanismi on kuitenkin asteen korkeammalla. Pyysin Liisaa nousemaan ylös ennen minua, sillä huterahkot tikkaat alkoivat jännittää. Sain kuitenkin kammettua itseni ylös kameran kanssa, vaikka olo olikin vähintään yhtä hutera jännityksestä kuin nousemani tikkaat. Uskaltaminen kannatti. Harri esitteli meille innokkaasti vuonna 1853 Juho Yli-Könnin rakentamaa koneistoa. Pääsimme myös itse vetämään kelloa ja osallistumaan sen käymiseen.

Kellon kumahdus tuntuu kokemuksen jäljiltä entistä juhlallisemmalta.



Suuren kellon vetämiseen tartuttiin kaksin käsin hymy huulilla.

 

Kello toimii punnuksien avulla, jotka laskevat pikkuhiljaa aina Ravintola Raatihuoneen Kellariin asti.

 

Kelloseppä Harri Niinikoskella on kerran viikossa tapaaminen raatihuoneen kellon kanssa.
 

 

 

P.S. Tänään töihin tullessa matkalla oli yllätys. Muistaakseni Juhanan patsas ei ole joka päivä näyttänyt ihan tältä. Vaikka liitu saikin hetkeksi hymyilemään, emme kannusta patsaiden koristeluun. Ei mennyt kauaa, kun patsas käytiin putsaamassa. Onneksi liitu irtoaa helposti. :)

 -Kristiina

Tuotantoassarin tunnelmia

Mitä, nytkö se jo meni? Ensimmäinen kesätyökuukausi on vierähtänyt työn touhussa nopeasti. Tänään on viimeinen työpäiväni ennen heinäkuun lomataukoa. Työtehtäväni ovat olleet monipuolisia. Olen esimerkiksi järjestellyt pelimannisoittoja, tehnyt tarjouspyyntöjä, kirjoittanut tekstejä monenlaisiin tarkoituksiin ja hoitanut lukuisan määrän sekalaisia pieniä hommia.  

Festivaalityön lisäksi olemme Kristiinan kanssa yhdessä työstäneet Pori Folkin 15-vuotisjuhlanäyttelyä. Juhlanäyttely on esillä Porin pääkirjastossa 5.-23.8. kirjaston aukioloaikoina, tervetuloa sinne!

Kuvat tunnetusti kertovat paljon, joten tässä muutama tunnelmiani valottavat otos.

 Tältä näyttää tuotantoassistentin pöytä juuri nyt.

 

Työpöytäni vieressä on myös pieni kannel, joka on herättänyt minussa halun oppia soittamaan sillä perinteinen sävelmä Konevitsan kirkonkellot. Tämä haave siirtynee kuitenkin hamaan tulevaisuuteen.

Työpisteeni edessä olevasta ikkunasta näkyy Puuvillalle asti.

Juhlanäyttelyä tehdessä ole muun muassa tutustunut hieman kuvassa oikealla näkyvän satakuntalaiseen pelimanniin nimeltään Edith Tuomi. Hän oli ensimmäinen nainen Suomessa, joka sai mestaripelimannin arvonimen. 

Blogiin palaamme Kristiinan kanssa elokuussa. Aurinkoista heinäkuuta!

-Liisa